En kovin hyvä ole tässä kirjoittamisessa, mut jos saisi ajatuksiaan vähän kirjoitettua. En tiedä jaksaako tätä kukaan lukea ja löytääkö tätä kukaan. Nytkin pää lyö ihan tyhjää. Mut kokeillaanpa jaksanko kirjoittaa mistä kaikki mun masennus ym alkoi.
Mä asuin silloin ex-miehen ja lapsen kanssa toisella paikkakunnalla. Serkku soitti ja kertoi, että meidän serkku on kuollut. Oli tappanut itsensä. Ei oltu serkun kans loppuvaiheessa niin läheisiä, mut nähtiin välillä ja kaikki se lapsuus tuli mieleen. En edes tiennyt mikä on paniikkihäiriö ja se mulle iski ja lievä masennus. Exä ei osannut tukea eikä auttaa mua millään tavalla. Itkin suihkussa, kun ei voinut näyttää exälle mun oloa miten mulla oli paha olla.
Erottiin kun odotin meidän toista lasta. Kun se ei siitä miksikään muuttunut, niin en jaksanut enää. Muutettiin lapsen kanssa takaisin mun kotipaikkakunnalleni ja poika syntyi sit kesän alussa. Tyttö meni syksyllä eskariin. Ei ollut oikein tukiverkostoa tarpeeksi. Poika huusi 3 kk kun oli koliikki. Pojan ollessa puoli vuotias kävin terapiassa ja huomattiin mun olevan vakavasti masentunut. Voimat vaan loppui kesken. Menin eka kertaa psykiatriselle osastolle ja olin siellä 5 päivää. Sain vahvat lääkkeet. Sossu päätti et lapset muuttaa isän luo kun en alkanut niin nopeasti toipumaan et olisin yksin pärjännyt heidän kanssaan. Lapset muutti melkein 200 km päähän isänsä luo pojan ollessa 8 kk ja tyttö 6 v. Se tuntui ihan kauhealta. Tuntui pahalta etten jaksanut yksin lasten kanssa ja aloin voimaan huonommin. Mut nyt kun lapset ovat kohta jo 6 v ja 12 v ja asuvat edelleen isänsä luona ja asuvat lähempänä mua ja saan olla heidän kanssaan joka toinen vk.loppu ja lomilla enemmän, niin olen hyväksynyt sen et asuvat isänsä luona enkä minä ole huono äiti vaikken jaksanut.
Romahtamisesta on 5 vuotta ja musta tuntuu pahalta miksen ala voimaan jo paremmin. Yhtä taistelua koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti