Ajatus!

Tuijotan ulos ja mietin. 

Mitä mietin, en tiedä! 
Kunhan katson, kun ulkona 
sataa lunta. 

Kuitenkin mietityttää kovasti.
Pitäisi olla tyytyväinen mitkä 
asiat on hyvin, eikä miettiä
mitkä asiat voisi olla paremmin.
Pitää opetella olemaan itselleen
armollinen. 

Ei vaatia itseltään liikoja! 
Minulla on ihanat terveet lapset 
ja ihana mies joka jaksaa mua
oli olo mikä vaan! 
Tässä on nyt hyvä olla! 

Tädille!

Kävin haudallasi tänään ja itkin. Viime kerrasta on kyllä aikaa.

En silti ole unohtanut sinua. Olet mielessäni paljon. 

Ei uskoisi et aika menee niin nopeaa, et lähdöstäsi 

tulee kohta vuosi. Haudallasi on vaikeaa käydä, kun 

ikävä on niin suuri. On sattunut kaikkea, et aika läheltä

on kuollut ihmisiä ja se satuttaa. Olet aina sydämessäni 

kukaan ei voi sua sieltä poistaa. Olet tärkeä ja rakas 

tätini aina ja tiedän et me tapaamme vielä. 

Tästä hetkestä!

Pidin sitten vuoden tauon blogista. Ei vaan ollut voimia aina kirjoitella tänne.
Viime vuoden loppupuolella seurasin, kun tädille tuli syöpä ja miten sen kunto
heikkeni. Vain 2 kk kerkesi sairastaa kun sit kuoli. Se oli mulle tosi kova pala.
Tämän vuoden puolella olen haudannut 2 tätiäni, toinen myös syöpään.
 Surusta pitäisi kirjoittaa enemmän. Kyllä se tuntui pahalta kun ensimmäinen
tätini kuoli syöpään ja seurasin sitä vierestä, miten rakas ihminen kuihtuu.
Mut sille ei nyt voi mitään. Nyt ei ajatus kulje yhtään eli palaan myöhemmin
asiaan. Voikaa hyvin!

Ajatus minusta!

Lapsuudesta en kauheasti muista, 

nuorena mua aina kiusattiin, 

olin liian laiha ja pieni, liian kiltti. 

Miksi mua kilttiä ihmistä niin kiusattiin?

Mitä pahaa mä olin tehnyt, et mua niin sorrettiin.

Yritin aina miellyttää muita, mitä siitä sain,

mun kilteyttä käytettiin hyväksi. 

Miksen voisi nauttia nyt mun elämästä?

Minulla on ihanat lapset ja ihana mies 

joka jaksaa mua tukea.

Mut joku asia saa mut voimaan huonosti,

en osaa arvostaa itseäni tarpeeksi

ja se varmaan johtuu lapsuudesta/nuoruudesta

se jätti muhun arpia. 

Pitkästä aikaa!

Heips vaan! 

Siitä on pitkä aika kun oon viimeksi kirjoitellut. Olo ollut välillä

niin hankala etten ole vaan saanut aikaiseksi kirjoitella. 

Halusin aloittaa tämän uudestaan, mut en tiedä mitä kirjoittaa.

Tuntuuko teistä koskaan siltä et kun kauheasti menoja ja vaikka

kotihommia, ettei vaan aina ole voimia. Esim eilen kun piti astiakone

täyttää kaikista likaisista tavaroista ja laittaa se päälle ja hakea puita 

et lämmittää pirttiä, niin tuntuu ettei vaan ole voimia. 

Ahdisti vaan niin paljon. Toivottavasti tänne on taas lukijoita niin

on mukavampi kun joku lukee myös näitä.  

Masennusta!

Moi kaikille! 
On ollut hiljaiseloa, en ole jaksanut 
kirjoitella. Mulla nyt pari viikkoa ollut melkoista masennusta. Tuntuu et koko 
ajan paha olla eikä mikään auta. Pari kertaa tosi pahoja ajatuksia ollut, mut onneksi sain ne sit selätettyä. 
Eilen piti lapset hakea ja oli tunne etten, voi ajaa autolla, niin siskon tänne sit
kutsuin, mieskin kerkesi kotia ja yhdessä sit haettiin lapset. Lapset oli mielissään
kun täti oli mukana. Mies korjasi siskon
autoa. Riisipuuroa tässä keittelen. 
Vaikka usein ollut ahdistusta ja masennusta, mut kun se iskee tuntuu
ettei osaa tehdä mitään et on parempi olo. Miksei voi olla semmoista paikkaa missä oikeasti saisi levätä, jos tuntuu ettei jaksa. Nykyään niin vaikea päästä osastolle. Enkä mä osastolle edes haluaisi, kun siellä on levotonta ja ei ne hoitajat kerkeä sua kuunnella. 
Kun oikeasti olisi se oikein rauhallinen paikka,  missä hoitajat keskittyvät sinuun ja olisi kaikkea toimintaa ja sit sitä vertaistukea. 
Ens viikolla on kauheasti kaikkea hommaa. Pitää pojan palaverissa käydä päiväkodilla, kun aloitti eskarin ja sit toisena päivänä käydä terapiassa ja kummatkin on eripaikkakunnalla kuin
missä itse asun. Välillä tuntuu et osaako se terapeutti auttaa mua ollenkaan. 
Mut pakko kai tässä on taplata päivä 
kerrallaan, joka on tosi haastavaa ja vaikeaa. Hyvää alku syksyä kaikille! 

Kiusaamisesta!

Aina mietin miks musta tuli tämmöinen,
miksi mulle tuli näitä kaikkia oireita ym.

Lapsena kiusattiin varmaan sen 9-10 
vuotta myös yläasteen jälkeen,
mut kun menin kouluun ja muut sanoi
et sano vastaan. Ehkä en osannut
puolustaa itseäni, kun kotona piti tehdä
niin kuin sanotaan. Ala-asteella olin niin ujo hyvä et uskallin pojille puhua,
en oikein yläasteellakaan uskaltanut
ainakaan selvinpäin. Sitä kun eka kertoja yläasteella joi, sitä oli ihan erilainen. 
Olin tosi ujo joskus, olin pieni ja en uskaltanut sanoa vastaan. Sillä mua 
varmaan kiusattiinkin. 

Kotona ei saanut mennä minnekään,
ennen kuin oli tehnyt läksyt ja kotihommat.
Kaverit aina ihmetteli miks mun pitää 
tehdä niin paljon kotitöitä, enkä saa olla
lapsi ja touhuta muitten kanssa. 
Nykyään terapiassa ei kärsi mennä 
kovin lapsuuteen, muuten ahdistun liikaa. 
Tässä nyt joku purkautuminen. 

Onko teitä muita kiusattu lapsena/nuorena?